perjantai 16. joulukuuta 2016

Osa 1: Uusi maailma, uudet tuttavuudet, uudet kojeet


Nykyisen The Sims innostuksen takia päädyin jälleen kerran tekemään oman Legacy Challenge haasteen. Olen aiemmin kirjoitellut mitä eriskummallisempia tarinoita simeistä, mutta yritän nyt pitää tämän legacyn suht seurattavan järkevänä. Päivittämisestä en mene takuuseen, mutta yritän kirjoitella ja pelata yliopistokiireideni keskellä ja jatkaa tarinaa niin pitkälle kuin mahdollista. 


Noniin, nyt asiaan siis. Kantasimi on historianhavinasta karanut Mathaias Fardas, joka on astunut aikakoneeseen ja hänet on pyyhkäisty nykyaikaan ihmettelemään, mitä oikein tapahtuu. Mathaias on tavoitteeltaan sielunkumppani tavoitteinen, sillä hän haluaisi jotenkin sopeutua tähän eriskummalliseen yhteiskuntaan ja löytää henkilön joka olisi hänelle riittävän kummallinen. Luonteenpiirteiltään Mathaias on synkistelijä, ulkoilmasim ja ahmatti.

 


Tontti, jolle aikakone oli Mathaiaksen heittänyt, ammotti tyhjyyttään. Onneksi Mathaias oli työskennellyt puusepän hoivissa ja tiesi jotakin talonrakennuksesta. Tontin laitamilta löytyi jonkin verran puutavaraa ja kaukainen naapuri tarjosi Mathaiakselle kasan vanhoja homeisia lautoja hiukan ihmetellen. Pian Mathaiksen rakentama puutönö nousi tälle tontinpahaselle.


Huonekalut Mathaias löysi kaupungin laitamilla olleesta paikasta, jonka sanottiin olleen kirpputori. Eivät ne huonekalut olleet mitään uudenveroisia, mutta halpoja ainakin. Näillä pienillä sijoituksilla Mathaias onnistui kyhäämään kasaan kaikki elämänperustarvikkeet ja uusi elämä kummallisella aikakaudella saattoi alkaa.
 



Uusi elämä alkoi kokkaamisella, mihin Mathaias ei ollut koskaan tottunut. Hän oli asunut edesmenneensä äitinsä helmoissa, eikä hänen ollut tarvinnut liata käsiään ruokaan. Mathaias oli enemmänkin tottunut käsittelemään kalaa ja raakaa lihaa, kuin kummallista juustomakaroonia pussista.


  Hetken kokattuaan Mathaias tajusi, ettei joka pussissa lukenutkaan juustomakaroni. Ruoka, jota hän popsi suuhunsa oli mitä ilmeisimmin pekonia tai jotakin, jolla oli tekemistä hänelle tutun lihan kanssa. Ruoan sijaan hänen huomionsa kiinnitti kummallinen puhuva laatikko, jonka hän oli löytänyt kirpputorilta. Siinä välkkyi kaikenmaailman valoja ja siitä kuului kummallisia ääniä. Olikohan se jotain avaruusolioiden teknologiaa? Ken tietää.



Syöntihetken jälkeen Mathaias päätti jalkautua tutkimaan uutta ympäristöään. Kaikkialla näkyi mitä uudemman näköisiä rakennuksia ja huviloita, joiden rinnalla Mathaiaksen rakentama lautakasa näytti enemmänkin esihistorialliselta jäänteeltä. Tutustumiskierroksella vastaan käveli Jere Sulley, joka vaikutti hiukan vaivaantuneelta.



Missä teillä on se hökkeli, jossa saa vetää tuoppia pimeän tuloon asti ja heilutella miekkoja ja laulaa jollottaa?” Mathaias tiedusteli ystävällisesti, mutta ei saanut vastaukseksi kuin kauhistuneen katseen vanhukselta, joka tuskin edes ymmärsi hänen erikoista aksenttiaan. Olivatpa kummallisia nämä nykyaikalaiset. Ensin puhuvia laatikoita ja lämpeneviä sähköhelloja ja nyt jollottaminen oli jo kiellettyä? Oliko täällä mitään hauskaa?

 



Ilmeisesti ei, sillä Mathaiaksen jollotushalun kuullessaan paikalle tarpoi paikallinen poliisi. Tämä tuiman näköinen naikkonen alkoi ladella sääntöjä siitä, miten julkisilla paikoilla ei saisi kantaa asetta eikä laulaa päihtyneenä tiettyyn kellonaikaan. Ihme kurinkiskontaa, ajatteli Mathaias ja näki parhaakseen vain liueta paikalta.



Mathaiaksen tarpoessa karkuun äkäistä pamppunaista hänen tielleen sattui hauskannäköinen mies pitkässä mustassa takissa. ”Hei! Sinähän näytät varsin muinaiselta.” tämä tyrskähti ja heilautti kättään. ”Minun nimeni on Ritvik Chandran ja asun tässä ihan lähellä. Haluaisitko lähteä pitämään hauskaa?”



Hauskaa? Eihän täällä edes saa ottaa kuppia tai kantaa miekkoja?” Mathaias ihmetteli ja imitoi tapaamaansa poliisia. Ritvik selitti hänelle, että poliiseista ei kannattanut välittää, he kuulema nalkuttivat jokaisesta pikkuasiasta.


Loppujen lopuksi Ritvik sai suostuteltua Mathaiaksen tutustumaan San Myshunon iltaelämään ja vesipiippuihin, joista kuulema saisi kuvat kuplahuurut.


Kokemattomalle kuplanpuhaltelijalle, kuten Mathaiakselle kuplista oli kuitenkin enemmän haittaa kuin hyötyä, sillä ne tuntuivat menevän henkeen. Ritvikillä oli ainakin hauskaa katsella uuden ystävänsä kakomista.


Pian seuraan liittyi hiukan erikoisesti vesipiippua käyttävä Aleksi Isolato, joka sanoi tarjoavansa koko seurueelle juotavat omasta kukkarostaan.





Baaritiskin takana hääräsi eriskummallisen näköinen baarimikko, joka esittäytyi Heikiksi. Mathaiasta Heikin erikoinen ulkonäkö ei hätkäyttänyt, vaikka Aleksi tuntui supisevan jotain alieneista. Jotain siitä, että alienit valloittavat koko planeetan ja tahrivat sen verellään.
 






Muutaman lasillisen jälkeen meno alkoi rentoutua ja Heikki uskaltautui esittelemään taitojaan pullojen pinoamisessa. Muuten Mathaiaksen ilta kului perinteisen lasinkumoamisen ja jollottamisen merkeissä. Hän oli varma, laahustaessaan kotiin, että kyllä näistä nykyaikaisista ihmisitä löytyi hauskaakin seuraa.



Kotimatkaan tuli kuitenkin yksi mutta, sillä Mathaiaksen huomion kiinnitti läheinen lampi, josta mies kuuli kalojen pärskintää.


Mathaias tempaisi joltakin kalastajalta jääneen modernin onkivavan käteensä ja yritti hiukan hiprakkaisessa olotilassaan napata kaloja samaan tapaan, kuin oli tehnyt omalla aikakaudellaan. Kalat eivät vaan tuntuneet tarttuvan onkeen, liekö syynä ollut Mathaiaksen railakas laulu, joka kaikui yli lammen.



Mathaiaksen laulu ei tuonut yhtäkään kalaa, mutta paikalle saapui nuori nainen nimeltä Venla Jylhä. Venla sanoi kuulleensa Mathaiaksen erikoisen aksentin ja selitti ymmärtävänsä jonkin verran muinaisia murteita. Venla kertoi opiskelleensa muinaisia kieliä nuorena yliopistossa, joka oli kaukana toisaalla. Mathaias esitteli itsensä ja kertoi itsekin saapuneensa kaukaa tähän päivään.



Venla vaikutti ehkä liiankin kiinnostuneelta Mathaiaksen menneisyydestä, joten Mathaias sepitteli tarinoita kreikkalaisista sukujuurista ja muutosta. Venla vain nauroi Mathaiaksen tarinoille ja pyysi tältä puhelinnumeroa, jotta he voisivat jutella toistekin. ”Mikä on.. uhm. Siis, kyllä.. Tässä ole hyvä.” Mathaias mutisi, ja raapusti paperille läjän numeroita, sillä ei uskaltanut myöntää ettei tiennyt mikä on puhelin.



  Venla heilautti kättään kiitokseksi ja poistui numeroläjä taskussaan juoksuvauhtia. Mathaias jäi tuijottelemaan taivasta ja siellä liihottelevia perhosia, pohtien josko hän oli juuri pilannut mahdollisuutensa tavata tämä nainen uudelleen, ihan vain koska hän ei sattunut tietämään mitä nämä puhelin ja siihen syötettävät numerot olivat.


---

Siinäpä se, ensimmäinen osa purkissa. Pysykäähän kuulolla ja hypätkää kärryille Mathaiaksen matkaan, sillä kirjoittajan tuntien Mathaiaksen matka ei tule olemaan aivan mutkaton..
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentoi, jätä risuja ja ruusuja. Kaikki palaute on tervetullutta ja auttaa inspiraatiota pysymään yllä! :)