TÄMÄN BLOGIN YLLÄPITO PÄÄTTYNYT. PÄÄSET UUTEEN TARINAAN KLIKKAAMALLA KUVAA:
23.10.2018: Ongelmista, ongelmien kautta päätökseen.
Hei kaikille, ja kiitos kun olette seuranneet Fardasten matkaa tähänkin asti. Joudun ikäväkseni ilmoittamaan, että Fardasten osalta tarina loppuu tähän. Syynä lopetukseen on yksinomaan se, että muistitikkuni rikkoutumisen takia menetin myös Fardaksia koskevia tiedostoja ja täten osien kirjoittaminen ja jatkaminen olisi hyvin vaikeata ja jopa mahdotonta.
En ole kuitenkaan aikeissa lopettaa Legacyjen kirjoittamista ja pelaamista, vaan suunnitelmissani on aloittaa täysin uusi Legacy piakoin. Linkitän vielä ensimmäisen osan teille, kunhan saan sen valmiiksi, mutta voitte mennä ihastelemaan blogia jo nyt osoitteeseen:
https://lc-cross.blogspot.com/
Kiitos ja pahoitteluni.
- Vaikeuksien kautta voittoon! Tietokoneeni on viimein korjattu ja sain tämän osan kyhättyä kasaan.
Vaikka aikaa oli kulunut, ja Iris oli jotenkin tottunut osaansa virallisena lapsenvahtina, ei Edwinin hoitaminen ollut hänelle mitenkään helppoa. Moon oli kuvannut lastaan älykkääksi ja ystävälliseksi, mutta Iriksen silmissä Edwin oli lähinnä vain uppiniskainen ja kiusanhaluinen.
Oli Edwinin kanssa hyviäkin hetkiä, sitä ei Iriksen käynyt kieltäminen. Lapsi oli vain turhan voimakas ja oli täten tottunut saamaan kaiken läpi halutessaan. Iris ei kuitenkaan antanut periksi Edwinin vielä lapsen kengissä olevalle hurmausvoimalle.
Edwinin asettuminen taloksi oli sujunut toistaiseksi hyvin, mutta Arthur ei voinut olla unohtamatta häntä kohdannutta tajuttomuutta. Hänen mielestään lapsi olisi pitänyt tuhota, mutta kenelläkään ei ollut sydäntä tehdä sitä. Ei edes Arthurilla.
"Minua kyllä huolestuttaa, mitä ongelmia tuo lapsi tuo tullessaan", Arthur murehti kaataessaan teetä itselleen.
"Et ole ainut", Bob mutisi ja jatkoi: "Edwinissä on samaan aikaan jotain niin rakasta kuin hirvittävääkin."
Iris oli kieltänyt Bobia ja Arthuria lähestymästä Edwiniä ilman hänen läsnäoloaan, sillä hänen mielestään lapsi oli vielä liian arvaamaton päästettäväksi kenenkään välittömään läheisyyteen.
Koska Edwin vietti suurimman osan ajasta Iriksen kanssa, oli hän kiintynyt silmittömästi tähän. Iris oli hiukan huolissaan seurannut Edwinin kehittymistä ja sitä, kuinka tämä vähitellen unohti vanhempansa. Iris ei halunnut korvata Moonia kasvattajana voimakkuutensa tähden ja pelkäsi, että Edwin alkaisi ajatella häntä omana äitinään.
"Tä-ti, sano täti", Iris hymyili ja osoitti itseään.
"Minä Etwin, sinä äiti", Edwin jokelteli ja hymyili. Iriksen mahassa muljahti tämän kuullessa Edwinin sanat.
"Ei, pienokainen. Minä olen sinun tätisi", Iris korjasi ja jatkoi: "Äitisi asuu isän kanssa muualla."
Iris huokaisi ja ajatteli, että hänen tulisi puhua asiasta myöhemmin Moonin kanssa.
Vaikka aikaa olikin kulunut ja Edwin oli kehittynyt sekä kasvanut huimasti, oli hänen kehityksessään kuitenkin jotain kummallista. Vaikka Edwin puhui jo melkein kokonaisia lauseita, väitti Bob, ettei hän ollut kuullut niistä yhtäkään.
"Oletko aivan varma, että et ole kuullut Edwinin puhuvan?" Arthur kysyi istuutuessaan pöydän ääreen.
"Voin vaikka vannoa, että se lapsi ei ole sanonut sanaakaan", Bob vakuutti ja Arthur kurtisti kulmiaan epäillen. He olivat molemmat olleet läsnä lukuisissa tilanteissa, joissa Edwin oli puhunut. Arthur kuitenkin pohti, että puhumattomuus meni Bobin alituisen unohtelun piikkiin.
Yläkerrassa Iris lopetteli päivän töitään ja peitteli väsyneen Edwinin sänkyyn huokaisten helpotuksesta. Vaikka lapsi olikin välillä kiukkuinen ja voimakas, ei hän ollut kovinkaan usein yrittänyt hyökätä suoraan Iristä vastaan. Iriksen onneksi Edwinin pahat voimat ikään kuin pehmenivät tämän varttuessa.
Työpäiviensä päätteeksi Iriksellä oli tapana käydä ravitsemassa itseään satunnaisissa asumuksissa. Iris uskalsi jättää Edwinin yksinään tämän nukkuessa, sillä hän tiesi lapsen nukkuvan niin sikeästi, ettei siitä ollut vaivaa.
Iriksellä ja Arthurilla oli ollut erimielisyyksiä siitä, kenestä Iris sai ruokailla. Arthur oli halunnut, ettei Oasis Springsissä asuviin simeihin koskettaisi, mutta Iris rikkoi tätä sopimusta mennen tullen. Hänen mielestään oli tekopyhää, että Arthur kasvatti hedelmiä takapihallaan, muttei sallinut Iriksen juoda verta tämän naapurista.
Iris kun ei voinut tulenarkuutensa takia liikkua auringonvalossa, niin ruokailu jäi usein illan viimeiseksi asiaksi. Ruokailun jälkeen Iris oli usein niin väsynyt, ettei jaksanut tehdä muuta, kuin vajota sikeään uneen. Vaikka Iris oli voimakkaampi kuin veljensä, ei kartutettu voima taisteluissa auttanut häntä suojautumaan auringolta.
Iriksen toimiessa myös osittaisena kotiapulaisena lastenhoidon ohessa, jäi Bobille ja Arthurille enemmän aikaa hoitaa muita asioita. He saivat pitkästä aikaa antaa aikaa myös toisilleen ja Bob innostui hoitamaan puutarhaa aina kun ehti. Hän oli saanut ennen niin huonovointisen puutarhan jälleen kukoistamaan.
Arthurille saatu lisäaika soi tilaisuuden ajatteluun. Hän tapasi istua ulkona suihkulähteen äärellä ja pohtia syntyjä syviä. Välillä hän kauhisteli omaa vanhuuttaan ja pohti, kuinka Edwin tulisi pärjäämään perijänä. Toisinaan hän taas muisteli lämmöllä hänen ja Bobin yhteistä matkaa tähän pisteeseen saakka.
***
Aikaa kului, ja eräänä aamuna Iris sai puhelun Moonilta.
"Ai, hei! Pitkästä aikaa", Iris vastasi hiukan yllättyneenä. Moon kyseli lähinnä Edwinin kuulumisia ja ehdotti, että voisi tulla käymään paikan päällä.
Ja ei aikaakaan, kun Moon kolkutteli entisen lapsuudenkotinsa oveen. Hän oli ikävöinyt Edwiniä kovin, mutta ymmärsi, että Iriksen valvonnassa lapsi ei aiheuttaisi kenellekään harmia.
"Hei, hauska nähdä sinuakin", Iris hymyili hieman vaivaantuneesti, tietäen, että hänen tulisi puhua Moonin kanssa Edwinin äiti-täti dilemmasta ennemmin tai myöhemmin.
Moon ei kuitenkaan ollut tullut keskustelemaan ainoastaan Edwinistä:
"Tulin tapaamaan sinua, koska haluan antaa sinulle jotakin", Moon hymyili.
"Jotain? Minulleko?" Iris kysyi hämmentyneenä ja viittilöi Moonia istumaan ruokapöydän ääreen.
"Juuri sinulle, sillä olet niin hienosti pitänyt huolta minulle rakkaasta lapsesta", Moon naurahti ja jatkoi:
"Olen laskeskellut, että Edwinin syntymäpäivät ovat hyvinkin pian ja ajattelin, että sinä voisit toimia sukumme perinteen välittäjänä."
"Perinteen välittäjänä?" Iris kysyi, ymmärtämättä mitään.
"Niin. Ajattelin, että voisit luovuttaa Edwinille suvussamme kiertäneen vihreän mekon, kun hän kasvaa teini-ikäiseksi", Moon selvensi ja näytti kassissaan lepäävää vihreää nyyttiä.
"Tämä kuului Edwinin isoisoisälle Mathaiakselle."
"Haluan antaa myös sinulle jotakin", Moon sanoi ja näytti Irikselle kämmenillään lepäävää kultaista korua.
"Tämä koru on myös kulkeutunut Mathaiakselta meille ja haluaisin antaa sen sinulle pidettäväksi siihen asti, kunnes voit luovuttaa sen Edwinille. Korun on uskottu suojaavan käyttäjäänsä."
"En tiedä, miten voin kiittää sinua Moon. Tämä koru on kaunis", Iris henkäisi ja nousi vaihtamaan päällensä jotain, minkä kanssa koru pääsisi oikeuksiinsa.
"Tuntuu niin suurelta vastuulta kantaa jotain näin vanhaa ja arvokasta."
"Älä murehdi, se pukee sinua oikein hyvin. En minä antaisi sinulle mitään noin arvokasta, jos emme luottaisi veljesi kanssa sinuun täysin", Moon hymyili ja Iris tunsi pienen piston vatsansa pohjassa.
"Mikä se asia oli, mistä halusit puhua?" Moon jatkoi.
"Ehei yhtikäs mikään. Halusin vain kehua, miten hyvin Edwin on kasvanut", Iris vastasi hymyillen vaivaantuneesti.
Samana iltana Moonin lähdettyä Arthur huomasi Iriksen kaulassa riippuvan korun. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen sydäntään kylmäsi ajatella, että hänen edesmennyt veljensä Roh ei koskaan saanut pitää Iriksen kaulassa riippuvaa korua. Roh, Iriksen isä, ei saanut toimia suvun perijänä, sillä hän oli sukua De Voureille. Mutta nyt Fardasten tilanne oli aivan toinen, sillä heidän perijänsä oli sekä Fardas, että De Vour.
***
Pian saapuivatkin kauan odotetut ja pelätyt Edwinin syntymäpäivät. Bob jatkoi perinnettään kakkumestarina ja leipoi sinisellä kuorrutteella koreilevan kakun Edwinille.
"Tulehan puhaltamaan kynttilät, synttärisankari!" Bob huudahti iloisena.
Iris piteli sylissään Edwiniä ja auttoi tätä puhaltamaan kynttilät.
Edwinistä kasvoikin sympaattisen näköinen nuori poika. Hänen tavoitteekseen arpotui vikkelä viikari ja piirteeksi periytyi hassuttelija Victorilta.
Syntymäpäivien kohokohtana oli Iriksen lupaama vierailu majakkasaareen, jossa oli huhuttu liikkuvan paljon orpoja eläimiä.
"Joko mennään sinne majakalle? Joko?" Edwin kärtti innoissaan.
"Kunhan syöt ensin kakkupalasi loppuun", Iris naurahti.
"Oi, mutta minä olen jo niin täynnä", Edwin esitti, mutta Iris ei taipunut. Hän oli luvannut, että he vierailisivat majakalla vasta auringon laskettua.
Illan hämärtyessä Iris ja Edwin suuntasivat kohti Brindleton Bayn majakkasaarta ja siellä sijaitsevaa museota. Museon ylläpitäjä oli luvannut heille, että he saisivat vierailla museossa ja majakassa vielä myöhään illallakin, jos he vain varaisivat ajan etukäteen. Niin Iris oli tehnytkin.
He kiertelivät yhdessä ympäriinsä katsellen museosta löytyviä tauluja sekä ihaillen majakkarakennuksen pienoismallia. Iriksen mielestä oli hyvä, että Edwin pääsi näkemään myös alueita kodin ulkopuolelta, valvotuissa olosuhteissa.
Kierroksen loppuhuipennuksena oli tietenkin majakan huipulla käyminen ja sen valon toiminnan tutkiminen. Iris ei ollut nähnyt Edwiniä koskaan niin onnellisena, kuin majakan huipulla. Majakalta pois kävellessään Edwinin huomion kiinnitti pieni eläin.
Tienposkessa istui eriskummallisen näköinen pieni kettu, joka uikutti yksinäisyyttään.
Edwin kyykistyi silittämään pelosta värisevää ketunpoikasta.
"Hei pienokainen, mitä sinä täällä yksin teet?" Edwin kysyi ja nappasi ketun syliinsä.
Iris katseli huolissaan Edwinin lepertelyä ketulle. Jos Edwin oli vaaraksi ihmisille, ei hän voinut pitää huolta eläimestäkään.
"Kuules Edwin, viattomia luontokappaleita ei noin vain voi viedä kotiin", Iris yritti.
Edwin piteli ketunpoikasta entistä tiukemmin sylissään, eikä hänen ilmeensä värähtänytkään.
"Mutta minä haluan viedä tämän eläinpoloisen turvaan", Edwin lausahti ja Iris tunsi voimakkaan aallon pyyhkivän hänen ylitseen.
"Hy-hyvä on, saat sen", Iris änkytti ikään kuin transsissa.
Ja niin Edwin kantoi löytämänsä ketun kotiin saakka ja kiikutti sen huoneeseensa niin, ettei Arthur nähnyt sitä. Iris oli suostuteltu ostamaan matkalla tarvikkeita ketun hoitoon ja ne oli myöskin kuljetettu vähin äänin yläkertaan. Edwinin onneksi Arthur ja Bob olivat jo nukkumassa.
Myös Iris kömpi nukkumaan sänkyynsä seinän taakse. Edwin tunsi myös olonsa väsyneeksi ja laski täten ketunpoikasensa lemmikkipedille nukkumaan. Pienoinen nuuhki petiä hetken ja kävi sitten maate.
"Nuku hyvin Mei", Edwin hymyili ja kömpi vällyjen väliin. Hän tiesi, että saisi kuulla huutia ketun salakuljettamisesta sisälle.
Silmät ummistaessaan Edwin alkoi nähdä unta. Unessa hän näki kaksi ylhäistä henkilöä, jotka istuskelivat valtaistuimillaan historiallisessa linnassa.
"Asia on ongelmallinen", naishenkilö totesi.
"Niin, tarvitsemme kokonaisen avaimen suunnitelmaamme varten", mies vastasi.
"En ymmärrä Zarik, miten saatoit antaa sen lurjuksen varastaa omaisuuttamme", nainen äyskähti ja levitteli käsiään.
"Voi rakas Penelope, se varas kaivoi jo oman kuoppansa. Hän ei muista enää mitään. Asia on hoidossa, hänet saatetaan pois päiviltä", Zarik vastasi.
"Hah, hyvä. Se rahvas suku sietääkin kadota", Penelope naurahti.
"Miten vain tahdot, rakkaani", Zarik hymyili.
Zarik nousi valtaistuimeltaan palvelijan astuessa valtaistuinsaliin.
"Aivan, hienoa. Te olette varmaan Fyr Xaver", Zarik hymyili kätellessään miestä.
"Kyllä, ilmoittaudun palvelukseenne, teidän majesteettinne", Fyr kumarsi.
Valtaistuimella istuva nainen vain hymyili.
"Tunnet vetoa, olet yksi meistä", Penelope kuiskasi ikään kuin unta katselevalle Edwinille ja katosi.
----
Huh, vihdoin sain tämän valmiiksi. Ja vihdoin päästään taas uusien juonenkäänteiden pariin! Mitä uni merkitsi? Mistä Mei on kotoisin? Kuinka Edwinin voimat kehittyvät? Siitä kuulemme lisää ensi osassa...
